Johtajuus kunniaan

Tässä sitä istuu ja pohtii, että miten paljon ihmiset sietää koiriltaan. Sietävätkö he samainlaista käytöstä myös muilta perheenjäseniltään. Tämä tuli mieleeni siitä, kun sain tavata tänään aivan ihastuttavan pikku pennun omistajineen. Omistaja selvästi piti koirastaan aivan valtavasti, mutta hänellä vain oli aivan verillä käsivarret, ranteet ja sormet. Yritin olla huomaamatta niitä, ja aivan varovasti kyselin häneltä kuulumisia pennun kanssa elämisestä. Pentu kuulemma oli aivan ihana, muutama pikku ongelma kuitenkin oli. Semmoinen esimerkiksi, että kun he kävelivät illalla ulkona ja hän haluaisi kotiin, niin pentu kuulemma nosti sellaisen metakan, jos sen mielestä ei ollut vielä aiheellista palata kotiin. Pelkäksi riekkumiseksi ei pennun käytös jäänyt, vaan se myös upotti pienet naskalihampaansa omistajarouvan ranteeseen muitta mutkitta. Rouva oli ihmeissään, miten hänen maailman ihanin pentunsa käyttäytyi noin kurjasti ja vielä häntä kohtaan. Hän oli sanonut sille aivan varovasti, että mentäiskös kotiin. Kysyin rouvalta, mitä hän oli asian eteen tehnyt (siis puremisen). Hän vastasikin minulle, että eihän siinä nyt mitään voi tehdä, kuin antaa koiran purra. Siis mitä ihmettä, ai ei voi muka mitään tehdä, ajattelin mielessäni. No täytyy nyt myöntää ettei ajatus jäänyt vain pääni sisään pelkästään minun kuultavaksi. Tokaisin rouvalle, että herranen aika, ethän sinä nyt voi vain antaa koirasi raadella sinua joka kerta, kun te olette erimieltä jostain asiasta. Mitä jos vaikka estäisit sen käytöksen. Omistaja oli aivan kauhistuneen näköinen ja tokaisi minulle, että eihän niin kurjasti saanut toiselle tehdä. Koirallehan voisi tulla vaikka pahamieli. Ja taas kysyin rouvalta, eikös sinun mielestäsi koirasi käyttäydy melko kurjasti sinua kohtaan. Ja vihdoin olimme samaa mieltä edes tästä asiasta. Kyllä vaan, koiran käytös oli hänestä inhottavaa. Yritin selittää mahdollisimman selkeästi koiranomistajalle, että koirasi ei ole inhottava, vaan se yrittää laittaa ( eikä vain yritä) lauman heikompaa jäsentä järjestykseen käytöksellään. Omistajan kuuluisi tehdä koiralleen selväksi, hän on laumanjohtaja, ja johtaja määrää milloin lähdetään kotiin. Muut eivät mukise johtajan päätöksestä. Heillä oli tässä meneillään johtajuusongelma. Ahaa, sitäkö tämä on sanoi rouva tyhjin silmin. Huomasin, että puhuin kuin vierasta kieltä rouvalle. Onneksi pääsin näyttämään hänelle käytännössä, kuinka asiat voidaan ratkaista ja miten hän voi omilla eleillään vahvistaa johtajuuttaan. Pentu oli nyt siis trimmauspöydällä. Se hyppi ja pomppi ilmaan, rähisi ja rähjäsi, sylki ilmaan ja koitti saada hampaansa upotettua minun tai omistajansa lihaan. Omistaja kehui koiraansa vimmatusti. Hieno tyttö, hieno tyttö, kyllä tämä tästä vielä sujuu, kaikui kovempaa ja kovempaa mitä huonommin koira pöydällä käyttäytyi. En vain pystynyt olemaan hiljaa, tokaisinkin rouvalle, että nyt et kyllä kehu tätä pikku riiviötä enää yhtään ainutta kertaa, kun se käyttäytyy näin ala-arvoisesti. Ja taas, näin tyhjän katseen rouvan silmissä. Mitä minu sitten kuuluisi tehdä. No ei ainakaan kehua ja vahvistaa koiran käytöstä! Sainkin tilaisuuden näyttää miten koira "taltutetaan". Koira jatkoi tienkin venkoilua, johon vastasin ottamalla napakasti koirasta kiinni ja palautin sen pöydälle, heti kun kun koira hitusen rauhoittui rentoutin myös omaa otettani ja kehuin koiraa. Heti kun se taas heittäytyi joka ilmansuuntaan, palautin sen napakasti pöydälle ja tokaisin sille, ettei noin käyttäydytä. Heti kun koira taas hitusen rauhoittui kehuin sen rauhoittumista. Yritin samalla kertoa, että omat hermot pitää pitää kurissa, eikä ottaa koiran käytöstä millään tavalla henkilökohtaisena loukkauksena. Kehua saa, mutta täytyy olla todella tarkkana ajoituksesta. Sitä pitää myös jatkaa tilannetta, kuin mitään pyrähtelyjä ja raivon puuskia ei edes olisi ollut. Uudelleen ja uudelleen. Sitä pitää vastata pennun antamaan haasteeseen samalla mitällä, mutta kumminkin omat hermot eivät saa missään tapauksessa mennä. Silloin olet hävinnyt tilanteen, ja pahasti. Vaikka välillä sitä joutuikin melko rankastikkin komentamaan pentua, niin missään tapauksessa sille ei saa olla väkivaltainen tai omat silmät raivosta sokaistuneena  karjua sille mitä sylki suuhun tuo. Tämä kyseinen pentu ei tarvinnut kuin muutaman kerran palautuksen pöydälle, se rauhottui ja trimmaus saatiin onnistuneesti tehtyä. Omistaja, pentu ja minä olimme kaikki tyytyväisiä. Omistaja oli ihmeissään, miten hänen villi pentunsa osasi noin nätisti käyttäytyä, tosta noin vain, ilman namia tai mitään sen kummempia naksuttimia yms. Ja kaiken lisäksi pentu ei pelännyt minua yhtään. Koitinkin kertoa, ettei koirankoulutus ole taistelulaji, jossa olisi tarkoitus satuttaa toista. Riittää, kun tietää milloin kehua/palkata koira ja siitä se yhteistyö lähtee ilman sen kummempia salaisuuksia aiheesta. Sitä kannattaa kuunnella mitä koirallasi on sanottaa sinulle, ja vielä ottaa vastaan viesti.