Vihdoin sain uuden modeemin puhumaan tämän koneen kanssa jolla minä yleensä näpyttelen nämä blogitekstit. Olen kai niin tapojeni orja, etten osannut orientoitua kirjoittamaan millään muulla kuin tällä.
Kesä on ollut mitä lämpimin, ja se onkin auttanut meitä saamaan heinät kerättyä lampaille ennätysaikaisin. Se tuntuukin melko mukavalta, ja mieltä rauhoittavalta, kun tiedän että on yksi asia vähemmän josta pitää murehtia. Toinenkin ihan mukava juttu on se, että vuoden tauon jälkeen olen taas päässyt tosi toimiin Viirun paimentamisen suhteen. Eilen nimittäin jouduin tai sain miten vain sen haluaa ottaa, siirtämään meidän lampaat uudelle laitumelle ilman minun mieheni avustusta. Hän, pahus, oli töissä ja lammashomma oli tehtävä. Ei sitä voinut, kuin tarttua härkää sarvista ( heh, tai uuhia villoista) ja ottaa tehtävä tehdäkseen. Vielä vuosi sitten kuuntelin, melkein voisi sanoa kadehtien, muiden lampureiden siirtävän lampaitaan pitkin teitä pelolta toiselle, tai teiden yli pellolta toiselle. Asia kuulosti lähes mahdottomalta. Eilen kuitenkin tälläinen tilanne tuli minulle eteen, lampaat oli siirrettävä pienen tien yli toiselle laitumelle. Minun mielessäni tiehän kasvoi melkein moottoritien kokoiseksi ja lammaskatras joka oikeasti oli vain noin 60 uuhen kokoinen kasvoi ainakin 600 kokoiseksi. Onneksi en joutunut ryhtymään aivan yksin, olihan minulla Viiru ja oma äitini auttamassa. Työ sujui melko mallikkaasti, jos ei omaa hermoiluani oteta laskuihin mukaan. Olin nimittäin jo ihan epätoivoinen, ennen kuin edes yritin yhtään kertaa. Typerä asenne minulta, joka vaikutti siihen etten heti onnistunut saamaan lampaita siirrettyä. Onneksi luottohenkilöni, eli oma äiti oli paikalla rauhoittelemassa omaa mieltäni ja myös tyttäreni sanoja lainatakseni, äiti sä pystyt siihen, mä tiedän, soi takaraivossani. Ei auttanut, kuin rauhoittua ja koota oma mieli positiiviseksi, koska asenne ratkaisee aina, ja yrittää uudelleen. Muutamaan kertaanhan sitä piti yrittää, mutta periksi kun ei anna, niin jossain vaiheessahan homma onnistuu. Tietenkin täytyy myöntää, ettei tämä nyt ihan klassista paimennusta ollut suoraan oppikirjasta, mutta ei haittaa. Lampaat ovat nyt kauniisti laiduntamassa uudella lohkolla ja minä olen yhtä kokemusta rikkaampi. Tämä paimentamisen oppiminen on ollut minulle vähän kuin sipulin kuoriminen. Aina tulee uusi kerros ja välillä pitää pari kyyneltäkin vuodattaa. Mutta se tunne, kun on onnistunut siirtämään lauman lampaita koiran avulla yhteistyöllä on aivan mielettömän palkitsevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti