Tänään on ollut mukava päivä. Lampolassa on ollut rauhallista. Karitsat ovat voineet pulleasti ja lammasmammat tyytyväisen oloisia. Viiru the paimenkoira on ollut innokkaana auttaja joka päivä. Se ei tunnu kyllästyvän koskaan hommailuun lampaiden parissa. Päinvastoin, mitä useammin se saa jotain puuhaa, sen onnellisempi se on. Tuskin jaksan odottaa, että kevät tulisi ja lumet sulaisivat. Pellot alkaisivat viheriöimään ja pääsisi ulos treenailemaan Viirun kanssa. Nälkä kasvaa syödessä, voisi sanoa tähän kohtaan. On niin kiva nähdä Viiru hommissa. Se on saanut rutkasti itseluottamusta, joten haluaisin niin kovasti jo mennä pellolle sen kanssa ja päästää se töihin sinne.
Puudeleitten kanssa on puuhailtu tänään vähän erilaisia hommia, kuin Viirun kanssa. Koen sen tärkeäksi, että koiralla on joku homma, oli se sitten mikä tahansa. Olimme siis Karjaalla näyttelyharjoituksissa. Oli hienoa katsoa, kun Milla hoiti juniorhandlerkoira tehtävänsä pää uljaasti pystyssä. Peppi Lääkärille kuuluu kiitos, taitavasta koiranlukutaidosta. Kaunista katseltavaa, kun nuori osaa ottaa taitavasti koiran huomioon. Juttelin pitkään harjoitustenvetäjän kanssa ja hän oli myös samaa mieltä kanssani, toisilla sitä on luontaista kykyä olla koirien kanssa ja toisilla sitä vaan ei ole. Tietenkin kykyä voi harjoitella, (vai voiko?), mutta toisille se tulee synnyinlahjana. Koiranlukutaito on vähän kuin kieli, tai siis sen voi ajatella niin. Samalla tavalla, kuin toisille ihmisille on helppoa omaksua vieraita kieliä, niin tämän voisi rinnastaa samaan, niin hullulta kuin se kuulostaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti