Monta sukupolvea samassa kuvassa. Harmillista vain kuvan laatu, oikea kamera kun unohtui kotiin.

sukulaisrouvat seuraavat tarkkana muiden paimentamista pellolla

ahaa elämys

Oooh, nyt minulle taas avautui uusi juttu paimennuksessa. Juu, olenhan minä kuullut useita kertoja että katso lampaita ja seuraa niiden käytöstä. Sen perusteella pyydät koiraasi toimimaan. Olenkin ollut melkein epätoivon partaalla, kun minusta meidän lampaat aivan yht´äkkiä vailla minkäänlaista syytä vain sinkoilevat sinne tänne. Näinhän asia ei tietenkään ole ollut, vaan käyttäjässä on ollut vikaa. Jälleen kerran sitä pitää myöntää, että vaikka tässä lajissa ei remmiä käytetäkkään, niin remmin päästä löytyi vika. Suuri ahaa elämys nimittäin valtasi minut eilen, kun siirsimme lampaita pellolta toiselle laiduntamaan. Meidän lampaat ryhmittyivät hienosti ja koiran avulla olivat tulossa hienosti oikeaan suuntaan. Yht´äkkiä ne päättivät pysähtyä, ja vanhan kaavan mukaan olisin pyytänyt Viirua painostamaan niitä vahvasti eteenpäin. Se onkin yleensä johtanut siihen, että pakka hajoaa joka ilmansuuntaan ja sitten taas aloitetaan kaikki alusta. Tällä kertaa, jostain ihmeen syystä päätinkin tehdä niin kuin minua on yritetty opettaa. Annoin lampaille vähän aikaa ja odotin rauhallisena, että porukka päättäisi lähteä taas liikenteeseen. Maltoin oman mieleni ja yritin olla hoputtamatta herrasväkeä, ja kas se olikin oikea tapa liikuttaa laumaa. Jesh, olin oppinut jotain. Lammasrouvat siirtyivätkin aivan rauhallisesti pellolta toiselle, meidän Viiru pysyi myös sangen rauhallisena ja mikä parasta myös minun pulssini ei noussut taivaisiin. Tämänhän voisi ottaa vaikka tavaksi. Miten se onkaan vaan niin vaikeaa tehdä, niin kuin sanotaan. Hieno tunne silti, että on oppinut hitusen lisää lukemaan lampaita ja koiraa yhdessä. Tämä jättää taas janoiseksi oppia lisää.

Viiru ja My

Nyt ehti Mykin kuvaan

iloinen yllätys

Minulta on monta kertaa kysytty koiraa juniorhandlerille lainaksi, ja minun vastaus on aina ollut, että en lainaa koiruleitani kenellekkään. Ne kun eivät ole tennismailoja, jota heitellään omanmielen mukaan sinne tänne. Toinen asia mikä minua on vaivannut paljon, että yksikään kysyjä ei ole sanonut tai kysynyt saako tulla auttamaan koiran pesussa tai muussa näyttelykunnostuksessa. Saati minkäänlaista kiinnostusta rotuakohtaan ei ole ollut. Pääasia on vain ollut se, että onhan koira laitettu paraatikuntoon ja opetettu kulkemaan remmissä, niin että junnu voi sen napata kisa paikalla ja rynnätä kohti omaa kehää varma voitto silmissään. Ei minkäänlaista ajatusta harjoittelulle etukäteen yms. Kummallista sanon minä. Onneksi sentään vastaan on tullut yksi poikkeus, Peppi Lääkäri. Hän on innokas handlerin alku, joka sinnikkäästi jaksoi taivutella minut lainaamaan hänelle junnukoiraa. Ihmeiden aika ei siis olekkaan vielä ohi. Täytyy nyt nostaa hattua Pepille päättäväisyydestä. Hänestä voisi moni junnu ottaa mallia, nimittäin Peppi itse pesi koiran junnukisoja varten, ja hyvin pesikin. Olin aivan kauhusta kankeana, miten olinkaan luvannut Pepille, että hän saa pestä ja kuivata meidän yhden puudelin. Sitä asiaa en ole delegoinut kuin äidilleni tai miehelleni. Olen niin skeptinen asian suhteen, olin aivan varma että koira olisi huonosti pesty, huonosti huuhdeltu, huonosti kuivattu ja vielä bonuksena föönättu takkuun. Pessimisti ei pety asenteella odotinkin Pepin tuloa koiraa pesemään. Olin jopa varannut aikaa sille, että joutuisin pesemään koiran uudelleen neidin koepesun jälkeen. Toisin kävi, aikaa tosi kului puolet enemmän kuin yleensä, mutta kukaan ei ole koskaan ensimmäisellä kerralla pessyt ja kuivannut koiraa niin hyvin. Aivan käsittämätöntä, 12 v. tyttö teki sellaista mitä ei kukaan aikuinen ole onnistunut tekemään minun trimmausurallani. Koira oli puhdas, kuiva ja suoraksi föönattu. Hienosti toimittu! Ilo oli myös seurata miten kauniisti tyttö kohteli koiraa koko ajan. Toinenkin asia, mikä ilahdutti minua kovasti, on Pepin innostus puuhailla meidän puudeleiden kanssa. Hän on jo pitkään käynyt meillä kyläilemässä ja tutustumassa meidän laumaan. Joka kerta hän on myös jaksanut harjoitella tulevia junnukisoja silmällä pitäen vaikka olin kovasti ajatusta vastaan. No toisin kävi ja nyt voinkin pyörtää happamat puheeni junnuista, jotka ottavat kaiken valmiiksi "purtuna". Ilo on lainata koiraa iloiselle ja innostuneelle nuorelle, jolla on luontaista koirankäsittelytaitoa.

Peppi ja Finttu

pois käsky

Paimennustreenit takana ja jälleen niin paljon "kotiläksyjä" olisi kotiin viemisiksi. Lydia kysyikin  minulta kotimatkalla, että jos näkisit tähdenlennon nyt, niin toivoisitko että osaisit paimentaa. No lapsen suustahan se totuus kuullaan, vai mitenkäs se nyt olikaan. Osui nimittäin niin oikeaan meidän neiti. Jos nyt juuri tällä hetkellä jotain toivoisin oikein kovasti, niin paimennukset salat päähäni, kiitos. Tuosta noin vain, simsalabim ja ananasakäämä. Voitte vain kuvitella, että tänään ei ollut se päivä jolloin yhdistelmä Mona/My olisi loistanut. No ei  muuta kuin harjoittelemaan lisää. Huomasin kotimalla kokoajan ajattelevani lampaita ja mistä suunnasta niitä kannattaisi yrittää liikuttaa ja mitenkäs se koira saataisiin toimimaan toivotulla tavalla. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanompa taas, tämä laji on niin KOUKUTTAVAA. Juuri, kun luulet oppineesi jotain, niin ehei, jotain tulee taas kulman takaa, ja muuttaa kaikki tutut kuviot joksikin ihan toiseksi. Yksi läksyistä, jonka sain harjoiteltavien asioiden listaan on, opeta koira lähtemään pois luotasi käskystä. No eipä ole tullut mieleen opettaa asiaa. Ainahan sitä taotaan päähän, että koira pitää opettaa tulemaan luokse, oli tilanne mikä tahansa, ja varsinkin jos on joku "paha" tilanne päällä, niin kipin kapin mamman jalkoihin. Tästä pois käskystä tuleekin mielenkiintoinen projeksti opettaa, niin kovin on tullut pidettyä koirat aina omissa helmoissa tilanteessa kuin tilanteessa. Nyt vain on tullut uusia tilanteita eteen paimennuksen saralla, että pois käsky on ehdoton oppia. Taas uusi juttu allekirjoittaneelle puudelitädille.

Artero Fresh Oil

Kuuma kesä takana, ja välillä sen huomasi myös trimmauskoneenterien kuumumisena. Hyvä vanha kikka on käyttää palaa kivilevyä. Se pysyy aina viileänä ja sille voi laskea hetkeksi terät, niin terätkin viilenevät. Sitten on olemassa erilaisia suihkutettavia aineita, jotka lupaavat viilentää terät hetkessä. Olen aina ollut melko vanhanaikainen ja suhtautunut melkoisella varauksella ihmesprayhin, mutta mutta... Nyt huomaan tykästyneeni Arteron viilennys/desinfionti suihkeeseen. Aine lupaa jopa pidentää terien käyttöikää. Toden totta, vaikka vaikea uskoa. Olen keväästä asti käyttänyt ainetta, ja teräni ovatkin nähneet jos jonkinmoista likaista ja takkuista turkkia. Silti terät ovat pysyneet moitteettomassa kunnossa. Kokeilin ainetta myös lammasklipperin terään, ja aivan uskomatonta, sekin pysyi terävänä koko katraan keritsemiseen. Terä on siinä mallissa, ettei sitä tarvitse edes teroittaa ennen uutta keritsemissessioita ajatellen. Ei hullumpi aine. Yksi pullo on siis kestänyt useita kuukausia minulla joka päivä käytössä, joten se on myös melkoisen riittävää ainetta. Aine myös  lupaa viilentää terän, ja näin se myös tekee.

Kaivopuiston koiranäyttely

Sunnuntai tuli vietettyä perinteisesti Helsingin Kaivopuistossa järjestetyssä koiranäyttelyssä. Tällä kertaa tuloksia ei kannata edes mainita minun ja Juliuksen kohdalla, mutta se ei päivää latistanut kuinkaan. Parasta antia päivässä oli minulle yllä olevat kuvat, jotka on ottanut työkaverin Emilia Savolainen. Kiitos Emilia ihanista kuvista! Voikun saisin Emilian kameroineen mukaan myös meidän paimenkoiria kuvaamaan:). Päivässä oli muutakin mukavaa, nimittäin ihana picknick ystävien seurassa nautittuna. Ilahduttavaa oli myös nähdä kauniisti kunnostettuja koiria upeassa miljöössä. Ei hullumpi tapa viettää sunnuntaipäivää, vai kuinka.

Johtajuus kunniaan

Tässä sitä istuu ja pohtii, että miten paljon ihmiset sietää koiriltaan. Sietävätkö he samainlaista käytöstä myös muilta perheenjäseniltään. Tämä tuli mieleeni siitä, kun sain tavata tänään aivan ihastuttavan pikku pennun omistajineen. Omistaja selvästi piti koirastaan aivan valtavasti, mutta hänellä vain oli aivan verillä käsivarret, ranteet ja sormet. Yritin olla huomaamatta niitä, ja aivan varovasti kyselin häneltä kuulumisia pennun kanssa elämisestä. Pentu kuulemma oli aivan ihana, muutama pikku ongelma kuitenkin oli. Semmoinen esimerkiksi, että kun he kävelivät illalla ulkona ja hän haluaisi kotiin, niin pentu kuulemma nosti sellaisen metakan, jos sen mielestä ei ollut vielä aiheellista palata kotiin. Pelkäksi riekkumiseksi ei pennun käytös jäänyt, vaan se myös upotti pienet naskalihampaansa omistajarouvan ranteeseen muitta mutkitta. Rouva oli ihmeissään, miten hänen maailman ihanin pentunsa käyttäytyi noin kurjasti ja vielä häntä kohtaan. Hän oli sanonut sille aivan varovasti, että mentäiskös kotiin. Kysyin rouvalta, mitä hän oli asian eteen tehnyt (siis puremisen). Hän vastasikin minulle, että eihän siinä nyt mitään voi tehdä, kuin antaa koiran purra. Siis mitä ihmettä, ai ei voi muka mitään tehdä, ajattelin mielessäni. No täytyy nyt myöntää ettei ajatus jäänyt vain pääni sisään pelkästään minun kuultavaksi. Tokaisin rouvalle, että herranen aika, ethän sinä nyt voi vain antaa koirasi raadella sinua joka kerta, kun te olette erimieltä jostain asiasta. Mitä jos vaikka estäisit sen käytöksen. Omistaja oli aivan kauhistuneen näköinen ja tokaisi minulle, että eihän niin kurjasti saanut toiselle tehdä. Koirallehan voisi tulla vaikka pahamieli. Ja taas kysyin rouvalta, eikös sinun mielestäsi koirasi käyttäydy melko kurjasti sinua kohtaan. Ja vihdoin olimme samaa mieltä edes tästä asiasta. Kyllä vaan, koiran käytös oli hänestä inhottavaa. Yritin selittää mahdollisimman selkeästi koiranomistajalle, että koirasi ei ole inhottava, vaan se yrittää laittaa ( eikä vain yritä) lauman heikompaa jäsentä järjestykseen käytöksellään. Omistajan kuuluisi tehdä koiralleen selväksi, hän on laumanjohtaja, ja johtaja määrää milloin lähdetään kotiin. Muut eivät mukise johtajan päätöksestä. Heillä oli tässä meneillään johtajuusongelma. Ahaa, sitäkö tämä on sanoi rouva tyhjin silmin. Huomasin, että puhuin kuin vierasta kieltä rouvalle. Onneksi pääsin näyttämään hänelle käytännössä, kuinka asiat voidaan ratkaista ja miten hän voi omilla eleillään vahvistaa johtajuuttaan. Pentu oli nyt siis trimmauspöydällä. Se hyppi ja pomppi ilmaan, rähisi ja rähjäsi, sylki ilmaan ja koitti saada hampaansa upotettua minun tai omistajansa lihaan. Omistaja kehui koiraansa vimmatusti. Hieno tyttö, hieno tyttö, kyllä tämä tästä vielä sujuu, kaikui kovempaa ja kovempaa mitä huonommin koira pöydällä käyttäytyi. En vain pystynyt olemaan hiljaa, tokaisinkin rouvalle, että nyt et kyllä kehu tätä pikku riiviötä enää yhtään ainutta kertaa, kun se käyttäytyy näin ala-arvoisesti. Ja taas, näin tyhjän katseen rouvan silmissä. Mitä minu sitten kuuluisi tehdä. No ei ainakaan kehua ja vahvistaa koiran käytöstä! Sainkin tilaisuuden näyttää miten koira "taltutetaan". Koira jatkoi tienkin venkoilua, johon vastasin ottamalla napakasti koirasta kiinni ja palautin sen pöydälle, heti kun kun koira hitusen rauhoittui rentoutin myös omaa otettani ja kehuin koiraa. Heti kun se taas heittäytyi joka ilmansuuntaan, palautin sen napakasti pöydälle ja tokaisin sille, ettei noin käyttäydytä. Heti kun koira taas hitusen rauhoittui kehuin sen rauhoittumista. Yritin samalla kertoa, että omat hermot pitää pitää kurissa, eikä ottaa koiran käytöstä millään tavalla henkilökohtaisena loukkauksena. Kehua saa, mutta täytyy olla todella tarkkana ajoituksesta. Sitä pitää myös jatkaa tilannetta, kuin mitään pyrähtelyjä ja raivon puuskia ei edes olisi ollut. Uudelleen ja uudelleen. Sitä pitää vastata pennun antamaan haasteeseen samalla mitällä, mutta kumminkin omat hermot eivät saa missään tapauksessa mennä. Silloin olet hävinnyt tilanteen, ja pahasti. Vaikka välillä sitä joutuikin melko rankastikkin komentamaan pentua, niin missään tapauksessa sille ei saa olla väkivaltainen tai omat silmät raivosta sokaistuneena  karjua sille mitä sylki suuhun tuo. Tämä kyseinen pentu ei tarvinnut kuin muutaman kerran palautuksen pöydälle, se rauhottui ja trimmaus saatiin onnistuneesti tehtyä. Omistaja, pentu ja minä olimme kaikki tyytyväisiä. Omistaja oli ihmeissään, miten hänen villi pentunsa osasi noin nätisti käyttäytyä, tosta noin vain, ilman namia tai mitään sen kummempia naksuttimia yms. Ja kaiken lisäksi pentu ei pelännyt minua yhtään. Koitinkin kertoa, ettei koirankoulutus ole taistelulaji, jossa olisi tarkoitus satuttaa toista. Riittää, kun tietää milloin kehua/palkata koira ja siitä se yhteistyö lähtee ilman sen kummempia salaisuuksia aiheesta. Sitä kannattaa kuunnella mitä koirallasi on sanottaa sinulle, ja vielä ottaa vastaan viesti.