"Kaivopuiston kaunis Casanova"

"Kaivopuiston kaunis Casanova"
"Kaivopuiston kaunis Casanova"

torstai 10. lokakuuta 2013

7.10.

7.10. päivämäärä saa minut aina kovin mietteliääksi. Summaan aina kuluneen vuoden ja tuumailen, mitä seuraava vuosi mahtaakaan pitää sisällään. No eihän sitä tietenkään koskaan tiedä etukäteen, mutta pohdiskelen sitä kuitenkin. Miksi siis tämä päivämäärä, eikä esimerkiksi 31.12. tai 1.1.? No tämä siksi, että tasan 20 vuotta sitten 7.10. minun elämäni muuttui silmänräpäyksessä aivan toisenlaiseksi, mitä olin itselleni kaavaillut. Jouduin pahaan ratsastusonnettomuuteen, jota seurasi useita leikkauksia, 6 vuotta kokonaan istumatta ja melkoisen elämänmuutoksen. 18 vuotiaana se ei ole paras mahdollinen tapa aloittaa uuden elämän rakentamista. Pohdinkin, että tässäkö tämä nyt oli. Kaikki suunnitelmat roskakorissa, mutta jostain kumman syystä en suostunut hyväksymään vaihtoehtoa kotiin vammaisena jäämisestä. Päätinkin keskittyä kaikkeen siihen mitä pystyin tekemään, enkä siihen mitä EN pystyisi tekemään. Nyt kun on kulunut 20 vuotta tapahtuneesta, en olisi ikinä uskonut mitä kaikkea sitä pystyisinkään tekemään. Matka on ollut pitkä ja kivinen, monta ojanpohjaakin on pitänyt koluta. Aina ei ole jaksanut olla kovin reipas. Onneksi minulla on ollut kaksi loistavaa kannustajaa ( äitini ja mieheni), jotka ovat jaksaneet kannustaa minua aina uudelleen ja uudelleen kun usko on kadonnut minusta. Tätä pohtiessa ajoin kotiin tiistaina paimennustreeneistä, johon mahtui hyviä, huonoja ja hyvin huonoja hetkiä. Tehtävät sinällään eivät olleet mahdottomia tai liian vaikeita, mutta välitettavasti minun oman kroppani asettamat rajat tulevat välillä vastaan ja estävät minua toimimasta niin kuin ehkä joku terveempi ihminen. Mietenkin ajaessa, että pitäsikö jonkun muun hoitaa Myn koulutus paimenkoiraksi loppuun, mutta samalla minussa nousee se sama ajatus, että ei missään tapauksessa. Olemme Myn kanssa parivaljakko, jonka pitäisi pystyä tilanteessa kuin tilanteessa siirtämään lampaat haluttuun paikkaan. En millään haluaisi antaa periksi, jos 20 vuodessa olen jo pellolla treenaamassa koiraani, niin eihän sitä nyt missään tapauksessa nyt anneta periksi vain sen takia etten pysty toimimaan niin kuin muut. Täytyy siis pitää päämäärä selvänä, mennä vaikka läpi harmaan kiven ja pienin askelin kohti haluttua tulosta. Niin sitä ennenkin on tehty. Näillä mennään mitä on annettu ja katsotaan taas vuoden päästä uudestaan mihin ollaan päästy.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti